Mitähän tässä kertoisi... Joo. No, olin tänään maamme pääkaupungissa. Outoa, miten elämä vie (elämä tuo..) kun vähän uskaltaa välillä päästää höllemmälle otteelle rajojaan. Ja ei, se ei minulta(kaan?) tule luonnostaan. Se kesän pakulla pöristely oli yksi niitä projekteja, joissa piti kohdata Iso ja Pelottava Tuntematon, ja luottaa mutuun että se on riskien arvoista. Ja olihan se.
Nyt olen löytänyt uutta työtä. Jotain hyvin, todella, todella, hyvin hyvin erilaista. Mulla ei työpäivän jälkeen ole näpit mustana leikkausnesteistä ja kirvellä raspin haavoilla. Eikä kukaan uudessa hommassa pure minua. Toivottavasti en minäkään ketään.
No, olin promokuvissa, sen verran kerrottakoon. Se on jo sinänsä varsin outoa. Olin -kuten Hämmennykseen kirjoitin- sillä puolen kameraa, missä ei ole enää soveliasta kaivaa nenää.
Tällä hetkellä päässä vilisee ja on ollut hirveä alkujännitys jonka jälkeinen purkautuva hihityskohtaus, jne jne.
Soulis sen sijään heiluu yhä peltikatoilla lyhenevissä työpäivissä (sentään valon väheneminen lähettää miehet joskus kotiin).
Ja Ruttis makaa korjaamolla. Kai se sieltä hinataan pihaan nukkumaan kevätleiriin asti.
Kasvit ikkunalaudalla alkaa olla sen näköisiä, kun keskimääräisesti ovatkin oltuaan hoidossani yli yhden kuunkierron.
Tän viikon arkipäivät pörrötän pk-seudulla. Ens viikosta en tiedä, ehkä Kouvolaa, ehkä tätä ruuhka-Suomea.
Pörr!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti