Kaamos

Tänään aurinko laski Utsjoella, eikä sitten ole nousemassa vähään aikaan. Hurjaa edes ajatella. Olen käynyt Utsjoella tasan kerran (no, kahdesti, Jäämerelle mennessä ja palatessa, viime elokuussa). Käytiin silloin paikallisella uimahallillakin. Se oli samassa rakennuksessa kuin koulu ja kirjasto. Utsjokeen liittyy myös se, että oli jäljellä sekalainen kasa euroja ja Norjan kruunuja ja Souliksen uikkarit oli kadonneet Ruttiksen syövereihin, simpukat ja kivet hyppi etupenkkien alla kun niitä etsittiin, käsissä hiekkaa. Maksettiin uimiset ja yhdet miesten isot lainauikkarit parilla kourallisella kaikkein pienimpiä kolikoita.

Kapusin naisten saunaan, jossa oli jo yksi rouva. Hänen kasvonsa levisivät hymyyn, ja minäkin hymyilin varovaisesti etsiessäni paikan lauteen päädystä. Mukavaa kun vieraat hymyilee. Saunaan alkoi hetken päästä tulla lisääkin vanhempaa naisväkeä, ja kaikki muistivat tervehtiä minua.
"Ihanaa nähdä uusia!" Yksi totesi. Ei kovin iso paikkakunta. Kyselivät, että matkalainenko olen. Myönsin eteläläisyyteni.
Kuulin paljon riekonpyytämisestä ja porojen ruokinnasta. Ei sieltä olisi malttanut lähteäkään, ja kun olivat vielä niin kovia viskomaan löylyäkin...

Niin, pimeää se on täälläkin. Tuossa juuri perjantaina kävin yhden tutun pakanan luona, pitkästä aikaa :) Puhuttiin siitä, että syksyssä on ainakin se hyvä puoli, että kynttilöitä "saa" polttaa. Perustellusti.
Olen tänä syksynä pitänyt kynttilätalkoita vaan kerran. En tehnyt kuin kaksi, yhden jämäpalan tuikkuaskiin, ja sitten yhden lasipurkkiin. Varmaan ensimmäistä kertaa ikinä sain kynttilään tarttumaan tuoksua! Jee! haihtuu yleensä jo tekovaiheessa pois tai muuten vaan heikkenee-hälvenee...

Nano etenee. Onneksi se on kohta ohi.. ja kumpa ei vielä olisikaan. Melkein 44 tonnia kasassa, tätä kirjoittaessa. Tänään pusertunut pihalle yli kolme tonnia. Huh. Kyl tää tästä. Olin kovasti uhonnut että pääsisin sinne 60 tonniin asti, saa nyt nähdä...

Hyvää synkkyys-pimeyttä!
Älkää kaamosmasentuko, aurinko tulee kyllä vielä! (sori jos spoilasin)

Uutta työtä

Mitähän tässä kertoisi... Joo. No, olin tänään maamme pääkaupungissa. Outoa, miten elämä vie (elämä tuo..) kun vähän uskaltaa välillä päästää höllemmälle otteelle rajojaan. Ja ei, se ei minulta(kaan?) tule luonnostaan. Se kesän pakulla pöristely oli yksi niitä projekteja, joissa piti kohdata Iso ja Pelottava Tuntematon, ja luottaa mutuun että se on riskien arvoista. Ja olihan se.

Nyt olen löytänyt uutta työtä. Jotain hyvin, todella, todella, hyvin hyvin erilaista. Mulla ei työpäivän jälkeen ole näpit mustana leikkausnesteistä ja kirvellä raspin haavoilla. Eikä kukaan uudessa hommassa pure minua. Toivottavasti en minäkään ketään.

No, olin promokuvissa, sen verran kerrottakoon. Se on jo sinänsä varsin outoa. Olin -kuten Hämmennykseen kirjoitin- sillä puolen kameraa, missä ei ole enää soveliasta kaivaa nenää.
Tällä hetkellä päässä vilisee ja on ollut hirveä alkujännitys jonka jälkeinen purkautuva hihityskohtaus, jne jne.

Soulis sen sijään heiluu yhä peltikatoilla lyhenevissä työpäivissä (sentään valon väheneminen lähettää miehet joskus kotiin).

Ja Ruttis makaa korjaamolla. Kai se sieltä hinataan pihaan nukkumaan kevätleiriin asti.

Kasvit ikkunalaudalla alkaa olla sen näköisiä, kun keskimääräisesti ovatkin oltuaan hoidossani yli yhden kuunkierron.

Tän viikon arkipäivät pörrötän pk-seudulla. Ens viikosta en tiedä, ehkä Kouvolaa, ehkä tätä ruuhka-Suomea.

Pörr!

pakanaikävä!

Nyt on jo kovan tason pakanaikävä! Oikeasti, todella, todella kova ikävä. Kävin jo Pakanaverkon foorumilla syys- ja kevätleiriketjuissa muistelemassa ja haikailemassa. Tuli hetkeksi ne muistot mieleen, nuotion hajun ja takkatulen ja rommin maun ja kaiken sellaisen muodossa. Koppelon sulka.
En raaski laskea kuinka paljon aikaa on kevätleiriin. Pakiksellahan on kaksi kertaa vuodessa leirit, ja näistä kevätleiri on pidempi, kun ajoittuu ajalle, jolloin useimmilla on töistä lomaa, eli pääsiäisviikonlopulle näin kristillisesti tulkiten. Sitten on kuulemma kesäisin ollut vielä joku Itäleiri, josta mulla ei ole tarkempaa tietoa.. (?)
Leirien unohtamista ei yhtään auta sekään, että samassa kämpässä mulla asuu täällä herra Leirivastaava jolta kuulee paikkojen varaamisesta tai uuden ohjelmiston kehittelystä tai muusta silloin tällöin jotain. Ja okei, ei niitä nyt muutenkaan voi tai haluakaan unohtaa. Musta tuntuu, että leirellä saa jotain, mitä muusta maailmasta uupuu. Yhteiseuforia ja täydellisen hyväksymisen tunne, tai jotain. Tai se, että paikka vilisee punapäisiä hörhöjä, joihin tämän punapäisen hörhön on hyvin helppo samaistua.

Sitäpaitsi seuraavasta kevätleiristä on ennakkotietojen ja käsitykseni mukaan tulossa iiiiiiso.
Joko lumet sulaa kohta :(
okei, ehkä niiden pitää ensin sataa maahan.
Joko lumet tulee kohta?

Nyt kun ollaan jo tässä vaiheessa marraskuuta...

...että yöksi mä muutuin nanoni päähenkilöksi ja seikkailin sitten ympäriinsä Hevosopiston mailla (siis siellä mistä jo valmistuin yli puoli vuotta sitten, eli kevätleirin ekana päivänä). Mä en edes kehtaa kirjottaa tähän, mitä kaikkea siinä unessa oli :--D
No, ainakin yks hieno, korkea torni ja yks käsittämättömän nätti ranta, jolta heräsin kun Soulis soitti ja tiedusteli että ethän sä nyt keskipäivällä enää nuku.
Minäkö? Een.

Voihan ihmissuhteet ja niiden puutokset ja kaikki muutokset. Mulla on aivokaali jatkuvassa mylläkässä, kun se pohtii kaikenmaailman ongelmia ja asioita.
Sekin on muuten tosiasia, että mulla on ihmissuhteet karsiutunu huomattavan vähäiseen määrään. Viime viikkoina oon puhunu äidille kerran puhelimessa, työparille kerran puhelimessa ja sit työpäivinä yleisesti, kun on ollu yhteisiä vuoroja. Lopun muodostaakin sit Soulis. Jos oisin fiksu ihminen, järjestäisin itteni pariin "tyttöjen iltaan" tai viettäisin vaikka enemmän aikaa siskon kanssa. Tai jotain.

Mut sit mun aika kuluukin näin. Olen päivät yksin ja illat Souliksen kanssa. Marraskuussa se sujuu, kun on nanowrimo (eikä rahaa hievahtaa oikeastaan mihinkään..). Luulenpa et jossain vaiheessa pitää tuohonkin ongelmaiseen puuttua.
Ja terapeutinkin voisi hakea! Niistä saa makoisaa paistia, kuten jo irkissä totesin.

Ettei ihan ankealta kuulosta tämä postaus, niin ihan hyvin täällä oikeasti menee. Vietän vaan sitä kuollutta hetkeä, kun pyörin ympyrää ja ihmettelen.
Keskiviikkona olin jopa niin toimelias, että hölkkäsin koko matkan keskustaan. Sinne on siis varmaan yli 2 kilometriä! Luulin että mulla on jo kunto ihan rapistunu, kun kesällä tuli autoiltua ja maattua.
Ja eilen pistin hiukset märkinä kuudelle letille.. Nyt kun avasin kuivuneet letit, tapahtui WHUHH -efekti ja punaiset kiharat seikkailee pitkin naamataulua.

Ruttis telakalla taas

Varmaan dramaattisin hajoaminen tähän mennessä, vain Soulis oli todistajana kun se lennosta pamahtaen sammui ja kabiini täyttyi vesihöyryllä. Itse onnellisesti uinuin peittokasassa kotosalla.

Näin marraskuussa ei ole jäänyt blogille juuri aikaa. On nimittäin nanowrimon aika... Päähenkilö on nyt juuri poliisiasemalla. Ja mun sisko kirjotti minusta ohi! Siis pikkusisko. Huh huh. Miehet, eli Soulis ja isäni, jotka myön osallistuvat, on molemmat turvallisesti mun takana. Iso lauma pakanoita osallistujissa! Varmaan puoli pakiksen hallitustakin.

Nyt on hankala kirjoitusasento... niskat nurin. taidan siirtyä Torey Haydenin Sähkökissan pariin. Ja kirjoitus jatkuu myöhemmin... nanowrimon kirjoitus nimittäin.