"Mä oon hyvä valehtelemaan"

Noniin! Otsikossa on päivän teema. Tämmöisen väittehen kuulin töissä tänään, ja siitäkin rupesin sitten miettimään diippiä shittiä. Valehtelu opitaan jo nuorena. Enpä iske faktaa pöytään, kun sitä ei ole. (pöytää vaiko faktaa, jätän teidät tämän dilemman äärelle.) Kyl mieki sen valehtelun jalon taidon ossaan. Uskokaa vaan. Tai jos ette, niin sithän teidän on uskottava, et mä oon just valehdellu teille, mikä tarkottaa, et osaan mää kumminki, ja sit ette voi uskoo etten osais, ja....

 Mut anna mie haastan sut! Sopiiks? Ota penkistä kiinni.
Ihan oikeasti ota. Tää saattaa kuulostaa kivalta leikiltä mut tässä voi kyl tulla tippakin linssihin. Ok?

 Kuinka rehellinen sä osaat olla?

Ehei älä naura. Ja äläkä vetoo siihen et kylhä ny välil pitää valehella, mitä mä muuten sanoisin margetta-tädille kun se vääntäytyy leninkiinsä ja kysyy et eihä näytä lihavalta, se vois loukkaantua jos en vähän muotoilis totuutta. Mut kuinka usein sie valehtelet itelles?

Olen viimeaikoina taas havainnut ällöttävän raakaa rehellisyyttä itsessäni.

itelleen valehtelu on kiva harrastus, josta ei hyötyliikuntapisteitä ropsu, mutta jotain oikopolkumielihyvää sitä vastoin saa. Sen sijaan siitä ku heittää ittensä seinää vasten, saa aikaseks pari kuumaa, kirveltävää kyyneltä tai poskia kuumottavan häpeän.. tai melko hyvän ahaa-elämyksen. (Tai sen ehei-elämyksen, kiitos vaan termistä :D Olen ottanut sen käyttöön)

Ottakaa minut oraakkeliksenne ja Dr.Philiksi elämään! Ja ensitöiksi potkikaa minut ulos ja kysykää iteltänne et miten on asiat. Oikeasti on.

Kurrpurr ja hörpör.