Nanowrimo -näyte

Villioliivien maa on tämmöinen puolipöljä kirjoitushaaste, jonka heitin itselleni. Vetoapua camp nanowrimo -tapahtumasta, aiemmassa postauksessa linkki. Eilisen saldoa, tämän makuista mielikuvapyyhältelyä;
(en yhtään tiedä, miten toi aukeaa mun aivon ulkopuolisille! :O)



Heinikko kohoaa vyötärön korkeudelle ja voin kuljeskella sen seassa, vähän ku jossai somasti kulahtaneessa mainoksessa. Tai musiikkivideomaisesti laahailla käsiä tähkien korkeudella. Oon iteki jo ihan seepiasävyinen tässä värimeressä. Tuolla siintää jotai kukkuloita, ollaankoha nyt sitten siellä ämööriikassa?
Kuitenkin.. Tälläistä peltoa ei ole ilman, että vierellä kulkisi tie. Joten siellä se menee. Alan jo mielikuvatasolla laahata tietä kohden. Äh, se peltohan oli hauska! Tosin tapahtumaton ja jos tapahtumat loppuu, tekstin tuleminenkin loppuu. Oljet kahisee mun ympärillä kun hyppelen eteenpäin. Ihana tämmönen monikankainen hame, sellainen jota vain riittää ja riittää jalkojen ympärille, jossa on semmoista hyppimis- ja juoksemisvaraa. Hulmuaa ja lämmittää. Pitkähihainen paita, vaikken nyt yleensä irl semmoisessa kummemmin viihdy, mutta täällä se on osa sitä suurta ja jännää seepiamaisemaa.
Jopa mun hiukset on oljenväriset. Eikä se yhtään edes näytä tai tunnu oudolta vaikka irl olenkin punapäinen, ja vannoutunut sellainen. Oikeastaan aika hassua. Tuntuu tosi hyvältä ja normaalilta tän värisessä tukassa, ihan kun aina olis ollutkin, mutta ehkä aina tässä mielikuvassa niin vaan on ollut...

olen ehättänyt jo tien laitaan ja viereeni kurvaa auto. Se pysähtyy, vaikken nostanut liftipeukaloa, mutta tiedän heti, että se johtuu pitkistä välimatkoista. Varsin outoa kävellä, kun matkasta puhutaan kymmeninä ja satoina kilometreinä. Maileina? Ei kuitenkaan lähikaupat ole lähellä.
Nousen kyytiin. Mulla on nahkasaappaat. Hänellä paidassa ruutuja, piippu suussa, ja hän ajaa suurin elkein, kuitenkin jotenkin tarkoituksenmukaisesti. Katselee tietä silmillään mutta mielellään minua. Kuka olen ja mistä tulin?
Hän puhaltaa pilven tänne ikkunoituun, suljettuun tilaan seuraksemme. Pick up. He picked me up.
Joskus tulee ne hetket, kun joku toinen nostaa itsen ylös. Jostain. Ne on aina pysäyttäviä, elämää tavallaan vähän enemmän, kuin mikään muu, vaikka tiedän kyllä että noin on aika pohjatonta sanoa. Kaikkihan sitä elämää on. Ehkä silloin vain on lähempänä jotain, viivähtävän hetken?
Silloin ohitsemme kulkevat pellot ovat hetken enemmän oljenvärisiä kuin ennen, ja ne ovat sitä, koska ovat tässä mielikuvassa niin aina olleetkin. Silloin annan silmieni vilistä tähkissä ja villilinnuissa, ja olen niitä.
Huokaisen. Hän ottaa piipun pois suustaan ja on melkein sanomaisillaan jotain, mutta maiskauttaakin vain huuliaan, ja vilkaisee peruutuspeiliin. Peltoja sielläkin. Tuntuu, etten oikeastaan osannut kehittää tähän maailmaan muuta, kuin pellot.
"odotan jotakin?" Sanon hänelle vähän kysyvään sävyyn.
"Siksikö, kun minä ohjaan autoa?" Hän vastaa kysymyksellä.
Totta, hän ohjaa autoa. "Mutta minä vien sitä eteenpäin."
Miehellä on sellainen ilme, etten pysty tulkitsemaan siitä, kuuliko hän edes, mitä sanoin.
Se on minun maailmani. Mitä odottelemaan, mitä toinen siihen tekee. Jos ei toista edes ole.
Vilkaisen kuskiin uudelleen. Kyllä hän on. Hetken ehdin jopa hätääntyä hänen puolestaan. Ja jo se tunne vahvistaa hänen olemassaoloaan entisestään. Mutta miten minusta tuntuu, ettei hän aja, vaan minä?
Toisaalta... Jos minä kerran vien... Ei minun silloin tarvitse jännittää, että tylsistyykö hän maisemiin. Jos minä tylsistyn, kai ne sitten rupeavat vaihtumaan. Tai ei tarvitse jännittää, keksinkö sanottavaa. Jos tekstin tuleminen lakkaa, varmaan sanon jotain. Tai silloin hän varmaan sanoo jotain. Ehkä voin vain rauhassa olla.
Nojaan päätäni selkänojaan ja hengitän syvään. Sisään ja ulos, kaikki lähtee siitä jotenkin. Mielikuvatasollakin. Kuuntelen moottorin pehmeää hyrräystä, haisee diesel.
"oletko sä ajanut pitkään?" Kysyin lopulta kumminkin.
Mies naurahtaa ensin vaimeasti, ja sitten hirnahtaa ihan kunnolla. Hän yskähtää vähän savua, ja ottaa piipun hetkeksi pois suustaan. Uskon hänen todellakin vastaavan, nyt kun suukin on tyhjennetty piipusta, mutta ei, hän vain laittaa sen takaisin ja rauhoittuu. Ajaa taas. Tyhjää tietä tulvii horisontista sitä mukaa, kun lähestymme sitä. Tää on saamari loputon tie. Miten tulin juuttuneeks tälläiseen mielikuvaan? Päästääköhän toi mut kyydistä pois, vai onkohan mut kaapattu?

Auto pysähtyy tien laitaan. Kaartaa sillä tavalla pehmeälinjaisesti, että hiekat ja sorat ropisee renkaan alla, kuuluu joku etäinen, automainen kirskahdus. Avaan oven, ja kun katsahdan taakseni ennen kuin edes olen noussut penkiltä, ihan vaan sanoakseni jotain, edes kiitoksen kyydistä, kuski on kadonnut. Seisonkin tiellä. Sora on sentään muuttunut punaiseksi, ei olla ihan siinä seepiassa enää. Olisinkin jo alkanut miettiä, että mikä on vialla, jos oltais vielä siinä oltu kiinni.